keskiviikko 30. syyskuuta 2009

YRITYS MUOTOILLA KYSYMYS RUNOUDESTA MYÖTÄ- JA VASTARINTANA

ALUSTUS 27.9. "työn uudet muodot ja prekariaatti"

Uusi työ on olennaisesti informaatio tai älytyötä. Luovuudesta ja ajattelusta, taiteilijoiden ja älykköjen etuoikeutetusta osasta, (sekä ennen kaikkea sosiaalisista taidoista, kommunikaatiosta - siitä mikä tekee ihmisestä ihmisen) on tullut yhtäkkiä nykyisen talousjärjestelmän keskiö, tai kuten Paul Virno sanoo, viestintä/kulttuuriteollisuudesta on "vastaava rooli kuin mikä perinteisesti on ollut tuotantovälineitä tuottavalla teollisuudella, se on toisin sanoen, erityinen tuotantosektori, joka laajasti ottaen määrittelee ne välineet ja tuotantotavat, joita sitten laajasti sovelletaan yhteiskunnallisen tuotantoprosessin joka käänteessä".

Samalla kun ihmisen henkiset ominaisuudet tai ihmisyys valjastetaan kaikin mahdollisin tavoin kapitalistisen järjestelmän palvelukseen, itse ajattelu, kriittisyys ja itseilmaisu käyvät koko ajan vaikeammiksi. Vähämäen maalaaman kauhuskenaarion mukaan pelissä ei ole se "mitä saa ajatella, minne saa mennä ja mitä saa tehdä tai miten pitää elää, vaan se, saako ylipäätään ajatella, liikkua tai elää ja ilmaista itseään itsenäisesti ja vapaasti."

Tämä johtuu tämä megafoniteoreettikkojoukon (joka ammentaa Quattarilta, Deleuzelta, jne) vallan käsitteessä tapahtuneesta muutoksesta. Kurivallasta (sisätiloihin pakottamisesta) siirttytty kontrollivaltaan: moottoritievertaus: "Moottoritien avulla ei suljeta ketään paikoilleen, mutta rakentamalla lisää teitä moninkertaistetaan kontrollivälineitä. En väitä, että tämä on tien ainoa päämäärä, mutta teitä voidaan ajella loputtomasti ja 'vapaasti' joutumatta koskaan pysäytetyksi paikoilleen ja silti ollaan koko ajan täydellisesti kontrolloituja." - esimerkiksi työntekijän sitoutuminen ja sitouttaminen työtehtäväänsä, tilanne, jossa ihminen tekee työstä oman elämänsä sisällön, tai esimerkiksi kirjailijan vapaaehtoinen sitoutuminen tekemään sellaista taidetta mitä hän olettaa häneltä odotettavan?

Toinen, mielestäni kirjallisuuden kannalta on kysymys ajasta. Kun teollisessa yhteiskunnassa riistetyn työläisen aika jaettiin työ- ja vapaa-aikaan, jälkiteollisessa informaatiotaloudessa työajan ja vapaa-ajan välinen erottelu hämärtyy ja uhkaa kadota täysin. Tämä voisi periaatteellisella tasolla (ainakin rikkaissa länsimaissa) tarkoittaa elämisajan valtaisaa kasvua - sitä ettei ihmisen aikaa enää riistettäisi häneltä, vaan hänen aikansa olisi enenevissä määrin hänen OMAANSA. Kauhuskenaarion (jonka tietyllä tunnetasolla tunnistan varsin hyvin) mukaan kaikesta ajasta uhkaa tulla työaikaa, "kaikesta elämästä työelämää". Tai kuten Jakonen asian ilmaisee: "”Nyt tuotannon aikaa on koko elämän aika, ja postfordistisessa tuotannossa työskentelevä subjekti pistää peliin koko persoonallisuutensa ja kaikki kodissa, koulussa, harrastuksissa, mutta myös baarissa ja linja-autossa opitut taitonsa.” Tai Vähämäki: " kapitalismi ja sen uudet kontrollijärjestelmät pyrkivät [...] eliminoimaan ajan, siis subjektiivisuuden itsenäisen rakentumisen elementin”

Kirjallisuuden kannalta siitä, että (sikäli kuin näin on tapahtunut) ihmisen henkisistä ominaisuuksista, luovuudesta ja älystä on tullut keskeinen tuotannontekijä - seuraa mielestäni kaksi keskenään ristiriitaista asiaa:

Ensinnäkin: kirjallisuus, esimerkiksi apurahataiteilijana tai kriitikko/runoilija/kääntäjänä toimiminen ei olennaiselta osin eroa muusta prekaarista työstä. Toiseksi: jos, toistan saman sitaatin kuin aikaisemmin "pelissä on se saako ylipäätään ajatella, liikkua, elää ja ilmaista itseään vapaasti" runoudella ja kirjallisuudella pitäisi olla hyvin suurta kriittistä potentiaalia, ja sen tulisi sisältää, ainakin yksilötasolla vastarinnan mahdollisuuksia.

Bottom of Form


Itse olen yrittänyt miettiä, sitä, millaisia ominaisuuksia ihmisiltä edellytettäisiin jotta he kykenisivät olemaan itsenäisiä subjekteja - ts. esim. ajattelemaan vapaasti - ja tämä johtuu siitä, että olen yrittänyt pohtia runouden roolia tässä ajassa, sitä miten runous vaikuttaa lukijaan;

Olen kuitenkin ollut taipuvainen kysymään miten runous voi edistää näiden syntymistä, säilymistä ja voidaanko tässä yhteydessä tehdä erotteluja erilaisten runouksien välillä. Eli siis olen pyöritellyt jonkinlaista schilleriläistä ajatusta taiteesta ihmisen aistien ja mielen harjoittajana - siitä että taiteessa (etenkin taidetta vastaanottaessaan) ihminen voi treenata keskittymiskykyään, aistimukset ja ajatukset voivat jäsentyä uusilla tavoilla, ja ennen kaikkea taiteen vastaanottaminen - runouden tai kirjallisuuden lukeminen on potentiaalisesti omaa aikaa, jonka ihminen voi varastaa itselleen.

Tältä pohjalta olisin taipuvainen pitämään mitä tahansa runoutta (joka tulee luetuksi tai kuulluksi), mitä tahansa kirjallisuutta, yhtä hyvänä. Voi olla että vaikeampi kirjallisuus harjaannuttaa mieltä enemmän ja auttaa näkemään ja toimimaan aktiivisemmin, mutta toisaalta, voidaan myös ajatella että mitä kauemmin joku lukija onnistuu olemaan uppoutuneena kirjaan, sitä parempi. Että paras kirja on pisin kirja (tai se jonka lukeminen kestää kauiten)

Esitän siis kysymyksen, pitäisikö "perinteinen" löyhästi ottaen adornolainen viihteen ja kulttuuriteollisuuden kritiikki pitäisi hylätä, ei vääränä, mutta tässä tilanteessa epäolennaisena. Onko viihteellä myös voimaannuttavia, subjektia koostavia ominaisuuksia? Jos vaihtoehto on se, ettei ihmisellä ole mahdollisuutta olla ollenkaan omissa oloissaan tai että hänellä ei ole ollenkaan muuta kuin "työelämää" - eikö mikä tahansa pako, mikä tahansa tuottamattomana pysyttely, mikä tahansa vaikka valheellekin perustuva oma aika ole parempi kuin rajaton työaika?

Itse - kokenut esim. jotkut fantasia-elokuvat (taru sormusten herrasta) tai televisiosarjat (Wire) hyvin voimaannuttavina ja vahvistavina. Ja luulen että aika suuri osa tästä kokemuksesta on liittynyt elokuvan tai sarjan kestoon. Siis siihen että on päässyt niin pitkäksi aikaa ja niin kunnolla pois, että tästä poissaolon paikasta tai maailmasta on tullut jonkinlainen pysyvä peili sille todellisuudelle jossa elän.

Vai - onko näissä viihteen tuottamissa vapautumisen, selkeytymisen jne. kokemuksissa kyse vastaavanlaisesta kuin haaveessa turvallisesta työpaikasta, jota Vähämäki kuvaa seuraavasti: Jos jokin, niin ajatus vakituisesta, turvallisesta työpaikasta on osoitus "väärästä tietoisuudesta", haluttomuudesta tarkastella omaa asemaansa. Kertoa tälle tyypille, että pelastuksesi on vain väliaikaista, on huonojen uutisten tuomista, ja huonojen uutisten tuoja otetaan mielellään hengiltä. Tämä tyyppi ajattelee koko ajan, kuten Josef K Kafkan Oikeusjutussa ajatteli vain hetken, että teurastajan veitsi on helpotus."

KIRJALLISUUTTA

Franco "Bifo" Bernandi: Infotyö ja prekarisaatio
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=265
Mikko Jakonen: Yhteiskuntaruumis ja prekarisaatio
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=338
Jussi Vähämäki: Uusi työ ja prekariaatti
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=343
Mikko Jakonen: Valtioterrorismi, prekarisaatio ja uusi julkinen alue
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=429http://megafoni.kulma.net
/index.php?art=429
Antonio NEGRI:"Julkinen alue, työ ja moninaisuus"
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=178
AKSELI VIRTANEN: Mielivalta
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=274