YRITYS MUOTOILLA KYSYMYS RUNOUDESTA MYÖTÄ- JA VASTARINTANA

ALUSTUS 27.9. "työn uudet muodot ja prekariaatti"

Uusi työ on olennaisesti informaatio tai älytyötä. Luovuudesta ja ajattelusta, taiteilijoiden ja älykköjen etuoikeutetusta osasta, (sekä ennen kaikkea sosiaalisista taidoista, kommunikaatiosta - siitä mikä tekee ihmisestä ihmisen) on tullut yhtäkkiä nykyisen talousjärjestelmän keskiö, tai kuten Paul Virno sanoo, viestintä/kulttuuriteollisuudesta on "vastaava rooli kuin mikä perinteisesti on ollut tuotantovälineitä tuottavalla teollisuudella, se on toisin sanoen, erityinen tuotantosektori, joka laajasti ottaen määrittelee ne välineet ja tuotantotavat, joita sitten laajasti sovelletaan yhteiskunnallisen tuotantoprosessin joka käänteessä".

Samalla kun ihmisen henkiset ominaisuudet tai ihmisyys valjastetaan kaikin mahdollisin tavoin kapitalistisen järjestelmän palvelukseen, itse ajattelu, kriittisyys ja itseilmaisu käyvät koko ajan vaikeammiksi. Vähämäen maalaaman kauhuskenaarion mukaan pelissä ei ole se "mitä saa ajatella, minne saa mennä ja mitä saa tehdä tai miten pitää elää, vaan se, saako ylipäätään ajatella, liikkua tai elää ja ilmaista itseään itsenäisesti ja vapaasti."

Tämä johtuu tämä megafoniteoreettikkojoukon (joka ammentaa Quattarilta, Deleuzelta, jne) vallan käsitteessä tapahtuneesta muutoksesta. Kurivallasta (sisätiloihin pakottamisesta) siirttytty kontrollivaltaan: moottoritievertaus: "Moottoritien avulla ei suljeta ketään paikoilleen, mutta rakentamalla lisää teitä moninkertaistetaan kontrollivälineitä. En väitä, että tämä on tien ainoa päämäärä, mutta teitä voidaan ajella loputtomasti ja 'vapaasti' joutumatta koskaan pysäytetyksi paikoilleen ja silti ollaan koko ajan täydellisesti kontrolloituja." - esimerkiksi työntekijän sitoutuminen ja sitouttaminen työtehtäväänsä, tilanne, jossa ihminen tekee työstä oman elämänsä sisällön, tai esimerkiksi kirjailijan vapaaehtoinen sitoutuminen tekemään sellaista taidetta mitä hän olettaa häneltä odotettavan?

Toinen, mielestäni kirjallisuuden kannalta on kysymys ajasta. Kun teollisessa yhteiskunnassa riistetyn työläisen aika jaettiin työ- ja vapaa-aikaan, jälkiteollisessa informaatiotaloudessa työajan ja vapaa-ajan välinen erottelu hämärtyy ja uhkaa kadota täysin. Tämä voisi periaatteellisella tasolla (ainakin rikkaissa länsimaissa) tarkoittaa elämisajan valtaisaa kasvua - sitä ettei ihmisen aikaa enää riistettäisi häneltä, vaan hänen aikansa olisi enenevissä määrin hänen OMAANSA. Kauhuskenaarion (jonka tietyllä tunnetasolla tunnistan varsin hyvin) mukaan kaikesta ajasta uhkaa tulla työaikaa, "kaikesta elämästä työelämää". Tai kuten Jakonen asian ilmaisee: "”Nyt tuotannon aikaa on koko elämän aika, ja postfordistisessa tuotannossa työskentelevä subjekti pistää peliin koko persoonallisuutensa ja kaikki kodissa, koulussa, harrastuksissa, mutta myös baarissa ja linja-autossa opitut taitonsa.” Tai Vähämäki: " kapitalismi ja sen uudet kontrollijärjestelmät pyrkivät [...] eliminoimaan ajan, siis subjektiivisuuden itsenäisen rakentumisen elementin”

Kirjallisuuden kannalta siitä, että (sikäli kuin näin on tapahtunut) ihmisen henkisistä ominaisuuksista, luovuudesta ja älystä on tullut keskeinen tuotannontekijä - seuraa mielestäni kaksi keskenään ristiriitaista asiaa:

Ensinnäkin: kirjallisuus, esimerkiksi apurahataiteilijana tai kriitikko/runoilija/kääntäjänä toimiminen ei olennaiselta osin eroa muusta prekaarista työstä. Toiseksi: jos, toistan saman sitaatin kuin aikaisemmin "pelissä on se saako ylipäätään ajatella, liikkua, elää ja ilmaista itseään vapaasti" runoudella ja kirjallisuudella pitäisi olla hyvin suurta kriittistä potentiaalia, ja sen tulisi sisältää, ainakin yksilötasolla vastarinnan mahdollisuuksia.

Bottom of Form

Itse olen yrittänyt miettiä, sitä, millaisia ominaisuuksia ihmisiltä edellytettäisiin jotta he kykenisivät olemaan itsenäisiä subjekteja - ts. esim. ajattelemaan vapaasti - ja tämä johtuu siitä, että olen yrittänyt pohtia runouden roolia tässä ajassa, sitä miten runous vaikuttaa lukijaan;

Olen kuitenkin ollut taipuvainen kysymään miten runous voi edistää näiden syntymistä, säilymistä ja voidaanko tässä yhteydessä tehdä erotteluja erilaisten runouksien välillä. Eli siis olen pyöritellyt jonkinlaista schilleriläistä ajatusta taiteesta ihmisen aistien ja mielen harjoittajana - siitä että taiteessa (etenkin taidetta vastaanottaessaan) ihminen voi treenata keskittymiskykyään, aistimukset ja ajatukset voivat jäsentyä uusilla tavoilla, ja ennen kaikkea taiteen vastaanottaminen - runouden tai kirjallisuuden lukeminen on potentiaalisesti omaa aikaa, jonka ihminen voi varastaa itselleen.

Tältä pohjalta olisin taipuvainen pitämään mitä tahansa runoutta (joka tulee luetuksi tai kuulluksi), mitä tahansa kirjallisuutta, yhtä hyvänä. Voi olla että vaikeampi kirjallisuus harjaannuttaa mieltä enemmän ja auttaa näkemään ja toimimaan aktiivisemmin, mutta toisaalta, voidaan myös ajatella että mitä kauemmin joku lukija onnistuu olemaan uppoutuneena kirjaan, sitä parempi. Että paras kirja on pisin kirja (tai se jonka lukeminen kestää kauiten)

Esitän siis kysymyksen, pitäisikö "perinteinen" löyhästi ottaen adornolainen viihteen ja kulttuuriteollisuuden kritiikki pitäisi hylätä, ei vääränä, mutta tässä tilanteessa epäolennaisena. Onko viihteellä myös voimaannuttavia, subjektia koostavia ominaisuuksia? Jos vaihtoehto on se, ettei ihmisellä ole mahdollisuutta olla ollenkaan omissa oloissaan tai että hänellä ei ole ollenkaan muuta kuin "työelämää" - eikö mikä tahansa pako, mikä tahansa tuottamattomana pysyttely, mikä tahansa vaikka valheellekin perustuva oma aika ole parempi kuin rajaton työaika?

Itse - kokenut esim. jotkut fantasia-elokuvat (taru sormusten herrasta) tai televisiosarjat (Wire) hyvin voimaannuttavina ja vahvistavina. Ja luulen että aika suuri osa tästä kokemuksesta on liittynyt elokuvan tai sarjan kestoon. Siis siihen että on päässyt niin pitkäksi aikaa ja niin kunnolla pois, että tästä poissaolon paikasta tai maailmasta on tullut jonkinlainen pysyvä peili sille todellisuudelle jossa elän.

Vai - onko näissä viihteen tuottamissa vapautumisen, selkeytymisen jne. kokemuksissa kyse vastaavanlaisesta kuin haaveessa turvallisesta työpaikasta, jota Vähämäki kuvaa seuraavasti: Jos jokin, niin ajatus vakituisesta, turvallisesta työpaikasta on osoitus "väärästä tietoisuudesta", haluttomuudesta tarkastella omaa asemaansa. Kertoa tälle tyypille, että pelastuksesi on vain väliaikaista, on huonojen uutisten tuomista, ja huonojen uutisten tuoja otetaan mielellään hengiltä. Tämä tyyppi ajattelee koko ajan, kuten Josef K Kafkan Oikeusjutussa ajatteli vain hetken, että teurastajan veitsi on helpotus."

KIRJALLISUUTTA

Franco "Bifo" Bernandi: Infotyö ja prekarisaatio
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=265
Mikko Jakonen: Yhteiskuntaruumis ja prekarisaatio
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=338
Jussi Vähämäki: Uusi työ ja prekariaatti
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=343
Mikko Jakonen: Valtioterrorismi, prekarisaatio ja uusi julkinen alue
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=429http://megafoni.kulma.net
/index.php?art=429
Antonio NEGRI:"Julkinen alue, työ ja moninaisuus"
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=178
AKSELI VIRTANEN: Mielivalta
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=274

Kuvia kesäkuulta

Kesäkuussa kokoonnuttiin Paloheinän kauniissa maisemissa. Kuvassa Pauliina Haasjoki.

Kuvia kesäkuulta

Runouden yhteiskuntavastuu -hautomossa 6.6.2009. Kuvassa Pauliina Haasjoki, Sirpa Kyyrönen, Kaisa Ijäs, Teemu Manninen, Silja Järventausta, Henriikka Tavi.

Kuvia kesäkuulta

Urheilullisia runoilijoita. Kuvassa Tiina Lehikoinen, Satu Manninen, Miia Toivio, Jani Sipilä, Mikael Brygger ja Henriikka Tavi.

Kuulimme eilen mainion esityksen kansanrunoudesta, kansallisrunoilijuudesta ja poliittisesta vastuusta. Se löytyy kirjallisessa muodossa täältä:
http://eufemia.blogspot.com/2009/06/kansanrunous-kansallisrunoilija-ja.html

Runeberg ja suomalaisuus

6.6. aiheena siis kansallisuus. Muutama ajatelma aiheen liepeiltä, Runebergistä ja suomalaisuudesta:

http://tinyurl.com/olsadk

http://tinyurl.com/od6u83

http://tinyurl.com/rxwxqv

Alustus Peter Bürgerin kirjasta Theory of Avantgarde

1) Bürgerin teesi lyhyesti ja yksinkertaistetusti

Porvarillisessa yhteiskunnassa (porvariston tullessa hallitsevaksi luokaksi, markkinatalous) taide eroaa sosiaalisesta elämästä ja kehittyy omaksi autonomiseksi instituutiokseen. Tämän kehityksen päätepisteitä ovat Bürgerin mukaan estetismi ja l’art pour l’art-liike. Kuten eilisessä keskustelussa Teemu Manninen totesi, ongelmallista taiteen eriytymisessä on se, että vaikka taiteen sisällä voitaisiin paljastaa tai sanoa mitä tahansa, sanottu tai paljastettu tulee samalla mitätöidyksi ”pelkkänä taiteena”. Tällöin taiteen esittämä kritiikki ja sen tekemät havainnot jäävät voimattomiksi.
Bürger tulkitsee historiallisen avantgarden (dadaismi, surrealismi, jne.) taiteen itsekritiikiksi ja samaan aikaan vallankumoukselliseksi poliittiseksi pyrkimykseksi yhdistää taide uudelleen sosiaaliseen elämään tai toisin sanoen muuntaa taiteen käytännöt uudenlaiseksi radikaaliksi toiminnaksi. (siis ei realistisen taiteen tavoin kuvata elämää totuudenmukaisesti vaan organisoida taiteen avulla uudelleen todellisen elämän käytännöt) Bürgerin mukaan avantgarde-taide epäonnistuu tässä yrityksessään tullessaan osaksi taideinstituutiota sen sijaan että toimisi tuon instituution purkajana.
Tästä huolimatta avantgardetaide kykenee luomaan uudenlaisen ei-orgaanisen käsityksen taideteoksesta, joka tekee mahdolliseksi uudenlaisen osallistuvan taiteen. Aiemmassa orgaanisessa taiteessa jokainen taideteoksen osa on alisteinen kokonaisuuden rakenteelle. Avantgardeteoksissa kaikki taideteoksen osat ovat periaatteessa itsenäisiä, mikä mahdollistaa myös poliittisten sisältöjen välittämisen vastaanottajille ilman että ne rikkoisivat teoksen orgaanista kokonaisuutta tai joutuisivat alistetuiksi kokonaisuudelle.

2) Muutamia keskeisiä käsitteitä

TAIDE INSTITUUTIO
Irmeli Hautamäen (2007) mukaan Bürger käyttää taideinstituutiota kaksoismerkityksessä. Toisaalta taideinstituutiolla viitataan taiteen organisaatioon, sen tuotannon ehtoihin, tekniikoihin ja taiteen levittämiseen. Toisaalta Bürger viittaa sillä myös vallitsevaan taidekäsitykseen.

AUTONOMIA
Bürger kritisoi kahta tapaa ymmärtää autonomisuuden ”kategoria”: ”taide taiteen vuoksi”- liikkeeseen sisältyvää ajatusta taiteen objektiivisesta autonomisuudesta sekä positivistisen sosiologian ajatusta, että autonomiassa olisi kyse ainoastaan taiteen tekijän subjektiivisesta ideasta ts. ettei taiteen autonomia vastaa mitään todellista. Kumpikaan näistä käsityksistä ei tavoita autonomian käsitteen todellista kompleksisuutta.
Bürgerin mukaan autonomisuus viittaa toisaalta taiteen reaaliseen eriytymiseen ihmiselämän praksiksesta omaksi erityiseksi inhimillisen toiminnan alueekseen. Samaan aikaan käsite kuitenkin estää tunnustamasta tämän kehityskulun sosiaalista määriytymistä. ”Samoin kuin julkisuus taiteen autonomisuus on porvarillisen yhteiskunnan kategoria, joka sekä paljastaa että hämärtää todellisen historiallisen kehityskulun”. Eli toisin sanoen kun koko muu elämä on hyödyn ja välinerationaalisuuden läpitunkemaa, taide näyttäytyy ainoana hyödyttömyyden ja pyyteettömyyden sfäärinä.
Olennaista kuitenkin on, että autonomisuus-kehitykseen yhdistyvä kehitys kohti muodon ja sisällön eriytymistä ja formalismia. Taideteokset menettävät sosiaalisen funktionsa tai toisaalta yksittäiset teokset menettävät poliittisen sisältönsä.

AVANTGARDE TAITEEN ITSEKRITIIKKINÄ JA YRITYKSENÄ PALAUTTAA TAITEEN JA ELÄMÄN YKSEYS

Tämä itsekritiikki edellyttää jo taiteen institutionalisoitumista ja eriytymistä, ja samaan aikaan tekee vasta taiteen institutionalisoitumisen näkyväksi. Avantgarden vaatimus taiteen tulemisesta jälleen käytännölliseksi ei tarkoita että taiteen sisältöjen pitäisi olla sosiaalisesti merkittäviä. Pikemminkin vaatimus kohdistaa huomionsa siihen, miten taide toimii yhteiskunnassa. Avantgarden tavoitteena oli kumota taide toteuttamalla se (aufheben;sublate).
Bürgerin mukaan avantgarden lähtökohtana on estetismiin sisältyvä taiteen erottaminen käytännönelämän välinerationaalisuudesta. Taiteen ja elämän yhdistäminen ei tarkoita sitä, että taide yhdistettäisiin muun elämän hyötyajatteluun vaan että taiteen pyyteetön, esteettinen rationalismi laajennettaisiin elämän käytäntöihin (situationismi). Taiteellinen vallankumous.

EI-ORGAANINEN TAIDETEOS

Vaikka avantgarde ei onnistu poliittisissa pyrkimyksissään, sen vaikutus taidemaailmaan on ollut vallankumouksellinen. Avantgarde liikkeet kumosivat traditionaalisen käsityksen taideteoksesta ja korvasivat sen uudella. Näin ollen pyrkimys tuhota taide instituutiona toteutuu paradoksaalisesti itse teoksessa.
Muutama sananen ei-organisesta taideteostyypistä
Bürger hylkää ideologisina käsitykset, joiden mukaan olemuksellista avantgarden teoksille olisi joko uutuus tai satunnaisuus.(Markkinatalouden logiikka = uutuuden logiikkaa, toisaalta surrealistien objektiivinen sattuma taas ulottaa välinerationaalisuuden sattumankin piiriin).
Sen sijaan hän ottaa lähtökohdakseen Walter Benjaminin allegorian käsitteen (s. 69, engl. editio). Benjamin tarkastelee käsitettä barokin allegorian yhteydessä, mutta Bürger lukee ko. käsitettä teoriana avantgardesta. Montaasi, joka on Bürgerin mukaan avantgarden perusperiaate, on Bürgerin mukaan allegorian laajennus.
Benjamin käsitys allegoriasta
1) Allegoria on olennaisesti fragmentti, ja siten orgaanisen symbolin vastakohta. Allegorian kirjoittaja eristää elämän yhteyksistä ja funktioista jonkin elementin.
2) Fragmentille annetaan (keinotekoinen) merkitys
3) Allegoria ilmaisee melankoliaa. Benjaminin mukaan vastaanottaja kohtaa allegoriassa historian kuolinnaamion.

Bürgerin mukaan edellä mainituista kohdista 1 ja 2 sopivat myös avantgardeen, joka kohtelee materiaaliaan kuolleena/pelkkänä materiaalina eikä pyri luomaan teoksesta orgaanista (hierarkkista) kokonaisuutta.
Hahmotellessaan orgaanisen ja ei-orgaanisen teoksen välistä eroa Bürger viittaa myös Georg Lukacsin erotteluun, jonka mukaan orgaaninen teos esiintyy luonnollisena/luonnon teoksena, kun taas ei-orgaaninen korostaa omaa tehtyyttään, artefaktiluonnettaan. Toinen orgaanista ja ei-orgaanista teosta erotteleva piirre on se, että orgaaninen teos pyrkii kokonaisuuteen, jossa osa alistetaan kokonaisuudelle. Ei-orgaanisessa teoksessa taas teoksen osat ovat autonomisia, tasavertaisia.

Kysymyksiä keskustelun pohjaksi

1. Missä määrin avantgarden pyrkimykset voidaan palauttaa taideinstituution kritiikkiin? Mitä muita pyrkimyksiä esimerkiksi uusavantgardistisilla liikkeillä on/voisi olla?
2. Onko taideinstituution autonomisuus ja irrallisuus ”käytännön elämästä” hyvä vai huono asia?
3. Jos allekirjoitamme kuvitteellisten avantgarde-liikkeiden pyrkimyksen palauttaa taide takaisin elämän yhteyteen, millaisia keinoja taiteen autonomian purkamiseksi voisi olla?
4. Orgaaninen vs. ei-orgaaninen teos? Onko olemassa eettisiä tai poliittisia perusteita jommankumman puolesta?

LÄHTEET
Bürger, Peter: Theory of the Avant-Garde, Theory and History of Literature, Vol. 4, University of Minnesota, 1984.Hautamäki, Irmeli: ”Avantgarden suhde taiteen instituutioihin ja politiikkaan”, teoksessa Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, Gaudeamus 2007.